Muistat varmaan kurkistuskuvista mustikansinisen silkkipuvun helman ja vilauksen metalliketjuista selässä. Pukua kantoi Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Olavi Sydänmaanlakan ylväsryhtinen Marianna-puoliso. Nyt, nyt meillä on kaikki tarvittavat päähenkilöt kasassa. Oletko valmis jatkamaan?
 |
| Melkein valmis puku ennen viimeistelyjä |
Kaksikymmentä vuotta sitten
Avaan nyt aika suuren osan itsestäni sinulle. Osan, joka ei ole mitenkään mukava, ilahduttava tai hupaisa, mutta joka on tehnyt minusta minut. Surullista kyllä, se tuntuu olevan varsin monen muunkin elämää. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin teini, yläasteella ja nääntymässä koulukiusauksen jalkoihin. Olen saanut lasit alakoulun kolmannella luokalla ja nimittely alkoi välittömästi. Se jatkoi koko ajan raaistuen yläasteelle, jossa henkinen väkivalta muuttui myös fyysiseksi. Kannan edelleen kehossani arpia muistoina niiltä ajoilta. Arpia, joita koulukiusaajien käsissä sain. Sellainen jättää väkisinkin jäljet kehen hyvänsä.
Olin aivan hirvittävän väsynyt elämääni sellaisena kuin se oli. Kaipasin, janosin kipeästi jotain muuta. Jotain, missä ei tarvitsisi pelätä, ei väkivaltaa, ei nimittelyä. Hetken rauhaa nuolla haavojani ja hengittää rauhassa ilman pelkoa päälle käyvistä hyökkääjistä. Jotain sellaista oli pakko olla!
Kuvaan astui karheaääninen mies, jonka toisen korvalehden lävistää pieni puukko. Vähän pelottavankin oloinen tyyppi, mutta ehdottoman luotettava. Olavi Sydänmaanlakka toimi tuolloin Tikkurilan seurakunnan nuoriso-ohjaajana, oli aloittanut nuorten yökahvilatoiminnan, jonne kaikki saivat tulla taustasta tai kunnosta riippumatta. Joku saattaa muistaa Jallen Pub- yökahvilan, toinen taas myöhemmä Aseman lapset tai Walkersin. Hukkuva näki oljenkorren, johon tarttui.
Löysin itseni hyväksyvästä ja mukaanottavasta porukasta. Vaikka olin alkuun niin arka, että tutustuminenkin oli vaikeaa, luottamuksen löytämisestä toiseen ihmiseen puhumattakaan, sain mahdollisuuden. Tilan hengittää, vähän kerrallaan sitoa vuotavat haavat. Ilman Olavi Sydänmaanlakkaa ja hänen rakentamaansa toimintaa en ehkä olisi tässä ja nyt. En tiedä, olisiko minua enää.
Sain tilaisuuden korjata itseäni ja antaa haavojen parantua. Arpia on edelleenkin, mutta ne muistuttavat, mistä olen tullut. Millaisen tien olen kulkenut, ja miten pitkälle olen päässyt niin ihmisenä kuin työssänikin. Kenties ehkä tämän taustan takia olen oppinut kuuntelemaan, ymmärtämään ja hoksaamaan niin tehokkaasti, että useampi asiakas on ollut vakuuttunut siitä, että minusta on tullut ajatustenlukija. (En ole, mutta yritän kovasti!) Haluan jakaa ympärilleni hyvää mieltä, lämpöä ja valoa. En jäädä siihen pimeyteen, johon olin lähellä suistua.
Sattuma viitoittaa tietä
Tammikuussa sain yllättäen viestin, kutsun tapaamaan kahdenkymmenen vuoden takaisia tuttuja vuosijuhlan tai oikeastaan vuosikymmenjuhlan muodossa. En ole valtaosaan ollut missään yhteyksissä jatkettuani matkaa, mutta olin hurjan utelias näkemään, mitä kullekin kuuluu näiden vuosien jälkeen. (Jotkut asiat eivät tunnu muuttuvan lainkaan. Korvalehdessä killui edelleen tuttu puukko.) Tällöin sain uudestaan yhteyden Sydänmaanlakkaan, ja kun sitten kuulin, että hän oli saanut kunnian tulla kutsutuksia linnanjuhliin, minun oli pakko ottaa yhteyttä.
Olavi oli antanut minulle sekä itsensä kautta, että välillisesti äärimmäisen suuren avun, kun olin heikoimmillani. Mahdollisuuden toipua koulukiusauksen kauhuista niin, että sain puhtaamman ja paremman pohjan päästä kasvamaan siksi aikuiseksi, siksi ihmiseksi, joka nyt olen. Halusin antaa edes osaksi takaisin jotain siitä hyvästä, jota olin itse aikoinaan saanut. Kiitokseni siitä turvasaarekkeesta, jonka muurien sisältä sain paikan. Antaa hyvän kiertää, ja niin tapasin Mariannan.
Nostalgiasta pukusuunnitteluun
Joskus puku nousee intuitiivisesti mieleen välittömästi, saa hahmonsa jo sillä hetkellä, kun tapaa asiakkaan ensimmäistä kertaa. Juttelimme siitä, mikä olisi eniten Mariannaa ja palapelin palaset loksahtelivat paikoilleen. Minulla oli jo jonkin aikaa ollut jemmassa ihanan rouhea, mustikansininen dupionsilkki, jonka oli joskus hankkinut ihastuessani sen huikeaan sävyyn. Se oli vain jostain syystä jäänyt käyttämättä, odottamaan oikeaa hetkeään. Innosta täristen kannoin sen töihin, ja toivoin, että se olisi myös Mariannan mieleen - ja sehän oli!
 |
| Sommittelua kaavojen ja kankaan riittävyyden kanssa. |
Lähtien jo siitä monesti mainitusta puukosta Olavi Sydänmaanlakan korvassa, olin jo heti ajatellut, että Mariannan puvussa pitäisi olla vähän rock-henkeä. Silkin lisäksi olin varannut jo monta köynnöstä hopeoituja metalliketjuja nähtäväksi. Niistä olin suunnitellut monikerroksiset käädyt valumaan osittain avoimen selän poikki. Samanpaksuisesta ketjusta olisi tullut vähän tylsä sellaisenaan, joten otin useampia, erivahvuisia ja -suuruisia ketjuja mukaan, sommittelin niistä näyttävän koristeen. Etupuolella ketjut muodostivat hieman art decomaiset linjat. Kuva ei halua tulla blogiin, joten tässä linkki kuvan luokse.
 |
| Pientä viilausta ennen ketjujen sommittelua |
Kaikista paras palaute oli ehdottomasti pukua noutamaan saapunut innostunut Marianna, joka lämpimästi halasi minua, kiitti mahtavasta kokemuksesta puvun suunnittelun ja valmistuksen kohdalla. Saamani kukat ja kortti kertonevat kaiken. Jaoimme puvun tekemisen yhteydessä monia ilostumisen, liikutuksen, herkistymisen hetkiä. Tämä ei ollut pelkästään minulle tärkeä juttu. Kiitos vielä Olavi ja Marianna!
Pukua voi katsoa oikein liikkuvan kuvan kanssa hienosti kännykameralla taltioidusta ylen pukulähetyksestä tai jollei tämä näy kunnolla, linkin kautta kohdassa 34:23 alkaen.
